Trash & Underground Film Festival 2012 - findie-skenen vuoden päätapahtuma

Trash & Underground Film Festival (eli tuttavallisemmin TUFF) on vuosittain maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä järjestettävä yksipäiväinen elokuvafestivaali ja findie-skenen vuoden ehdoton päätapahtuma. Festivaalien ohjelmisto koostuu pääosin findie-elokuvista, mutta myös ulkomaista indie-elokuvaa on tarjolla. Esitettävät elokuvat edustavat pääosin marginaalisempia tyylilajeja kuten gorea, splatteria ja eksploitaatiota. Tapahtuman nimi ennen muuttumistaan kansainvälisempään muotoon olikin osuvasti Roskafestivaalit.

TUFF 2012 pyörähtää käyntiin 10.3.2012. Olen paikalla Janne Aaren kanssa, jonka tapasin samaisilla festivaaleilla 2011. Janne vaikuttaa näyttelijänä tamperelaisessa Kuvamusa -kokoonpanossa. Heidän käsialaansa on The Case of Fortune (2012) -trilogia, jonka ensimmäinen osa The Hand of Fortune (2007) nähtiin TUFFissa 2011.

Festivaaleilla on rento tunnelma, joka paranee omalta osaltani vuosi vuodelta. Tuttuja kasvoja on yhä enemmän -  kuten Horror-Shopin omistaja Sami Haavisto, joka ei enää tunnu yhtä pelottavalta ilmestykseltä kuin vuosi sitten. Lue lisää jännittävästä ensikohtaamisestani Haaviston kanssa piakkoin ilmestyvästä TUFF 2011 -postauksesta. Elokuva-, kauhu- ja okkultismiaiheiset tuotteet ovat parkkeerattuina tutulle paikalleen elokuvasalin ja baaritiskin välille. Traumatisoituneena hämmennyksestä, jota viime vuonna Haavistolta ostamani musta Pornstar from Hell -t-paita aiheutti tanssitunnilla, jätän tällä kertaa ostokset väliin.

Tapahtumapaikkana toimiva Tampereen Yo-talo on edelleen pieni ja hämyinen, paikan lonkero edelleen hyvää ja edullista. Tapahtuman juontaa viime vuodesta tuttuun tapaan Findie ry:n puheenjohtaja Rauli Ylitalo. Itse elokuvista kohokohtina mieleeni jää Teemu Nikin epäonnistuneesta elokuvaprojektista kertova dokumentti Play God (2009), Jo-Jo the Dog Filmsin äärimmäisen ahdistava Male Bonding (2012) ja rakkaan TR Productionsin splatter-iloittelu Goremageddon (2011).

Play God (2009) - eli miten elokuvaa ei kannata tehdä

Teemu Nikin tositapahtumiin perustuva dokumentti Play God on varoittava esimerkki aloitteleville elokuvantekijöille siitä, miten asioita ei pidä tehdä - jos ei sitten tieten tahtoen halua ajaa itseään burn-outiin. Suuret visiot eivät aina kanna käytännön toteutukseen asti. Silti on pakko ihailla ihmisiä, joilla on rahkeita yrittää. Erittäin ihailtavaa on myös kyky nauraa itselleen ja tuoda epäonnistumisensa kaiken kansan nähtäväksi. Sitä ei tapahdu tässä maassa tarpeeksi. Huom! Play God esitetään Yle Areenalla 8.4.2013. Tätä ei kannata jättää väliin.

Itse näin Teemu Nikin ensimmäistä kertaa syksyllä 2011 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien yhteydessä järjestetyssä Splatter-illassa 19.9.2011. Nikki toimi illan isäntänä, ja arvosteli illan aikana ennakkoraadin läpikäyneitä kotimaisia splatter-elokuvia, joista yhden tekijäryhmä palkittiin Rakkautta & Anarkiaa -sarjakortilla. Voittajaksi valikoitu Jo-Jo the Dog Filmsin Bunny the Killer Thing (2011), joka nähtiin myös TUFFissa 2012. Ennen Splatter-iltaa en ollut kuullutkaan Nikistä, mutta ymmärsin pian, että hän tekee findie-elokuvia pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman aikana yritin kerätä rohkeutta mennä esittelemään itseni hänelle nousevana findie-näyttelijänä, sillä muutettuani Helsinkiin vuonna 2010 olin harmikseni huomannut jääneeni sivuun varsinaissuomalaisen TR Productionsin tuotannoista ja paloin halusta päästä taas kameran eteen.

Katsoessani puolta vuotta myöhemmin Play Godia TUFFissa 2012 olen kuitenkin lähinnä helpottunut, etten uskaltanut mennä esittelemään itseäni vakavasti otettavana näyttelijänä tyypille, jonka elokuvissa esiintyy muun muassa sellaisia nimiä kuin Antti Reini. Olisipa ollut noloa. Toisaalta, mikä olisikaan ollut hienompaa, jos joku avustava rooli hänen elokuvistaan olisi tätä kautta tullut mahdolliseksi? Ehkä ensi kerralla. Tai Teemu, jos luet tätä: saa ottaa yhteyttä! Olin muuten todella iloinen, kun Nikin Kolme Simoa (2012) tuli elokuvateattereihin ja sai kriitikot polvilleen. Ajattelin, että saipa kaveri sitten jotain valmiiksikin asti.

Male Bonding (2012) - ei heikkohermoisille

Toinen mainitsemisen arvoinen elokuva on Jo-Jo the Dog Filmsin rankkateemainen Male Bonding (2012), jossa isä ja poika bondaavat omalaatuisella tavalla. Jos jostain elokuvasta voi sanoa ”ei suositella herkille katsojille”, niin se on tämä. En halua pelotella ketään katsomasta kyseistä elokuvaa, joka on kaikin puolin taattua Jo-Jo the Dog -laatua, mutta varoituksen sana lienee paikallaan. Elokuvan vaikuttavimpiin lukeutuu kohtaus, jossa nainen pakotetaan syömään paskaa. Kyllä, luitte oikein. Kohtaus on piinallisen pitkä ja aivan liian hyvin tehty, minkä johdosta eläydyn nöyryytetyn naisen tuskaan huomattavasti enemmän kuin haluaisin. Ei auta, vaikka muistutan itselleni näkemäni olevan vain elokuvaa. Oloni on käsittämättömän ahdistunut vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeenkin. Seikka, jonka pyrin tietysti parhaani mukaan piilottamaan kanssakatsojiltani. On se kumma, etteivät vuodet findie-piireissä ole vielä onnistuneet täysin kovettamaan minua elokuvaväkivallalle. Kaikilla meillä on rajamme, ja tämän elokuvan kohdalla omani ylittyy. Onneksi lonkero ja letkeä tunnelma nostavat mielialani normaaliksi ennen pitkää.

Siinä missä Male Bonding tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen (lue: vaurioittaa pysyvästi), kuulen elokuvan naispääosan esittäjän antaneen itsestään unohtumattoman ensivaikutelman kavereilleni myöhemmin illalla. Kaverit kertovat daamin esittelleen itsensä heille reippaasti: ”Moi. Mä olen se nainen, joka söi paskaa.” Tämä informatiivinen esittely olisi sinänsä ollut täysin tilanteeseen sopiva, elleivät kaverit olisi pahaksi onnekseen olleet juuri kyseisen elokuvan aikana poistuneet festivaaleilta. Onneksi TUFFin kaltaisessa tilaisuudessa tuollaisen esittelyn voi aina kuitata olankohautuksella: ”Ai niinkö? Itse pidän enemmän splatterista.”

Goremageddon (2011) - verta, visvaa ja mysteeririnnat

Tästä pääsemmekin loistavan aasinsillan kautta illan viimeiseen elokuvaan, TR Productionsin Goremageddoniin. Elokuva on kunnianosoitus kaikelle sille, mitä TUFF festivaalina edustaa ja Goremageddon uppoaakin kohdeyleisöönsä kuin metrinen halko. Alla olevasta trailerista ymmärtänette miksi.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa näkyvät ainoastaan naisen paljaat, öljytyt rinnat. Näky aiheuttaa TUFFin pääosin miesvaltaisessa ja siinä vaiheessa iltaa melko kaljanhuuruisessa yleisössä eläimellistä mylvintää. Ilmeisesti häveliäisyyssyistä naisen pää on leikattu kuvan ulkopuolelle. Yleisö odottaa jännityksellä lopputekstejä saadakseen selville rintojen omistajan henkilöllisyyden. Nimi ei kuitenkaan lopputeksteistä selviä, eikä tenttaamalla elokuvan ohjaajaa Esa Jussilaa, joka vaikenee herrasmiesmäisesti kuin muuri.

Tämä salaperäisyys siivittää huhuja Goremageddonin naispääosan henkilöllisyydestä, ja eniten kyseisessä elokuvaryhmässä vaikuttaneena naisena epäilykset luonnollisesti kohdistuvat minuun. Tehdään se nyt vielä kerran selväksi: Goremageddonin rinnat eivät ole minun. Tästä huolimatta yleisön apinamaisen mölinän seasta erottuu selvästi kannustushuuto: ”HYVÄ HILLA!” Pöyristyneenä käännyn kohti pimeää salia paikallistamatta tai tunnistamatta tämän väärän olettamuksen lähdettä ja huudan takaisin kurkku suorana: ”EI NE OLE MUN!” Salista kuuluu naurunpyrskähdyksiä. Varmuuden vuoksi lisään vielä: ”Mun on paremmat!” Kaikella kunnioituksella kyseisiä rintoja kohtaan, satun vain olemaan omiini erittäin tyytyväinen. Syyllinen tähän toiveikkaiseen huutoon ei ole vielä tähän päivään mennessä paljastanut itseään, mutta epäiltyjä on vain kaksi. Tiedän mitä teit viime TUFFissa.